Nuorella ihmisellä on monenlaista päänvaivaa. Ihan konkreettista aivosolujen tuhoutumista ei ole  tapahtunut, mutta vaikeammin todennettavaa psyykkistä vaivaa löytyy. Tämän lisäksi fyysisiä vaivoja, joista vaikeimpana jatkuva ja laaja-alainen väliin tykyttävä, väliin jomottava ja sitten taas polttava ja vihlova kipu selässä ja niskassa. Selän kipu säteilee jalkoihin ja joskus varpaisiin saakka vetäen ne pakosta kouristuksenomaisesti ristiin, johon ne kramppaavat eivätkä irtoa kuin erikseen vetämällä.  Migreenikohtaukset sumentavat usein näkökentän sahalaitaiseksi mössöksi ja oksennus työntyy ulos kurkusta. Käsiä ei nuorikko pysty nostamaan pään yläpuolelle. Minkäänlaiselle filmille tai kuvalle ei kivun syytä tai alkuperää kuitenkaan ole saatu todennettua.

Nuori ihminen liikkuu seinistä kiinni pitäen. Lyhyin epävarmoin askelin köpöttäen ja vaappuen. Koti on kaaoksessa, kaikki paikat tursoilevat tavaraa. Papereita, kirjoja, kyniä, lehtiä, koruja, CD-levyjä, työvälineitä, kynttilöitä, kulhoja, mädäntyneitä hedelmiä, karkkipapereita, vanhoja leipäpusseja, jugurttipurkkeja, margariinirasioja, veitsiä, lusikoita, pulloja, pullonavaajia, pizzapahveja ja kiinalaisenruuan homehtuneitä jämiä jokaisella mahdollisella tasolla, lattia mukaan lukien. Osa tasoista ja seinistä on paksun tahmean pölyn peitossa. Komposti haisee pistävänmakealta ja viikkoja vanhaa tiskiä lojuu osin limaisen veden peitossa. Avonaisia roskapusseja odottaa ovensuussa kymmenittäin. Kaappien ovissa on ruskeita valumajälkiä ja harmaita ikkunoita peittävät repaleiset verhot roikkuvat kiinni väin muutamasta pidikkeestä. Vaatteita lojuu avonaisina lattialla ja pöydällä tai siihen mihin ne on riisuttu.

Soitan mielenterveystiimin kotihoitoon ja paasaan suu vaahdossa tilanteesta. Työntekijä lupasi viedä asian tiimin käsiteltäväksi. Olen helpottunut. Työntekijä painotti kuntouttavaa työ-otetta, he eivät tee toisen puolesta vaan ohjaavat asiakasta itseään tekemään. Wau, olen iloinen, tuuletan kahvitunnilla kollegoille niin, että kainalokarvat heiluvat.

Pommi putoaa mitäänepäilemättömään maaperään iltapäivällä. Soittavat mielenterveystiimistä ja kertovat etteivät voi avustaa suihkussa. Se ei kuulu heidän tehtäviinsä vaan perustiimille. Heidän tehtäviinsä ei kuulu asiakkaan avustaminen märkätiloissa, jossa vesi valuu hanasta varpaille ja ehkä housunlahkeille ja asiakaan lihasta on otettava kiinni, tuettava hänet istumaan suihkutuoliin. Vielä kasteltava sormet ja tungettava ne rasvaisiin hiuksiin, vaahdotettava shampoo. Hierottava päätä ja huuhdeltava sopivan lämpöisellä vedellä polttamatta päänahkaa. Ojennettava suuri kylpypyyhe vettä valuvan  ihon kuivaamiseksi. Kuivattava märät hiukset. Autettava likainen ja vanha kylpytakki päälle. Sen jälkeen voi päästää irti iholta on vain silmin seurattava ettei nuori ihminen kaadu poistuessaan eteiseen.

Elämme vielä 1600-luvulla, jolloin ranskalainen filosofi René Descartes sai neronleimauksen ja erotti ruumiin ja sielun toistaan. Descartesin mukaan sielu oli ainoa konkreettinen, jonka olemassa olosta voi olla varma. Hän perusti tämän tieto-opillisen oivalluksensa siihen tosiasiaan, että ajatteli. ”Ajattelen siis olen olemassa”.  Ajattelun olemassaolosta hän oli varma. Mutta aineeseen eli ruumiiseen tämä epäilemättömyys ei yltänyt, sillä Descartes päätteli, että voi olla ilman ruumistaan! Tai jos ei nyt ihan kokonaan olla ilman ruumista ei ruumiin olemassa olosta voi olla yhtä varma kuin kuin ajattelevan hengestä. (Esa Saarinen,1985, Länsimaisen filosofian historia huipulta huipulle Sokrateesta Marxiin). Näin ruumis ja henki leikataan erilleen toisistaan eikä niillä edelleenkään tänä päivänä ole länsimaisessa ajattelussa yhteyttä toisiinsa vaan ne nähdään kahtena erillisenä toimijana.

Tämä dualismi, jako henkeen ja ruumiiseen, sieluun ja kehoon, aineettomuuteen ja aineeseen, leimaa sosiaali- ja terveydenhuoltoamme mitä suurimmassa määrin. Ihminen on jaettu kahteen vaikka sijaitsee yhdessä kehossa. Yksi hoitaa pään sisustaa keskustelee, kuuntelee, kehottaa, opettaa, lääkitseekin, mutta luoja! ei koske iholle, ei. Tämä toinen, tämä ihotyyppi, uittaa kyllä näppinsä missä vaan paskassa, mutta keskusteluun ei hänellä ole aikaa eikä se kuulu hänen toimenkuvaansa. Sama kahtiajako leimaa yhteiskunnan instituutioita, toimeentulotuesta ja Kelasta saa aineellista apua ja terveyskeskuksista sekä erikoissairaanhoidosta saa psykiatrista apua, jos ylipäätään saa kumpaakaan.

Sosiaalityössä työntekijä kohtaa kaiken ruumiillisen, taloudellisen, psyykkisen ja sosiaalisen hädän ja hyvinvoinnin. Koko paketti tulee lankoja pitkin tai istuu vastaanotolla tai kotona sohvallaan. Toisaalta, monet meistä ovat myös päätöksentekijöitä, jolloin kuvaan astuu tuen lisäksi kontrolli, tällöin pieni etäisyys ja moniammatillinen yhteistyö saattaa antaa tarvittavan pespektiivin. Toiset meistä tekevät terapia- ja neuvontatyötä, johon ei liity päätöksentekoa, tällöin on mahdollista olla lähempana asiakasta.  Sosiaalityö ei kuitenkaan ole lähityötä, siinä merkityksessä, että tekisimme hoito- tai hoivatyötä. Nykyisessä työruuhkassa emme  useinkaan pysty tapaamaan asiakkaitamme keskustelun, ohjauksen ja mahdollisten etuuksien kartoittamisen yhteydessä niin usein kuin tarve vaatii. Ammattiataitoa meillä usein miten on sekä tukikeskusteluihin, luotsaamiseen, päätöksentekoon, organisointiin että suurempien kokonaisuuksienkin hahmottamiseen.

Tarvitsemme koulutetun ammattitaitoisen työparin, joka voi esimerkiksi lakanoiden viikkauksen lomassa jutella tai saattaa asiakkaan erilaisille vastaanotoille tai viranomaisiin, viedä kauppaan ja kävelylle sekä kotiin tullessa keittää kahvit ja pyyhkii pölyt piirongin päältä, lähtiessään mitata verenpaineen ja pistää insuliinin. Paljolti haikailen vanhanaikaisen kotipalvelun perään. Nykyinen kotihoito keskittyy terveyteen, hygieniaan (suihku kerran viikossa!) ja ravintoon (aamu- tai iltapala), muut palvelut (ateria, kauppa, siivous) on ulkoistettu tai niitä ei hoida kukaan ( mm. pyykki, vaatehuolto, ulkoiluttaminen, hakemusten täyttö), jollei omaa hyväntahtoista läheistä. Keskustelu on säädetty mielenterveystiimille! Karmeaa.

Ainakin terveys- ja kuntoutussosiaalityössä sekä kehitysvammahuollossa ja perhetyössä avopuolella on tajuttu moniammatillisen työn hedelmä. Paikasta riippunen sossujen työparina toimii lääkäri, psykologi, sairaanhoitaja tai sosiaaliohjaaja. Kun tähän tiimiin avopuolella liittää nykyisen koti(sairaan)hoidon lähi- ja terveydenhoitajat sekä lääkäripalvelut oltaisiin jo aika pienellä porukalla liikkeellä ja kuitenkin saataisiin apua monipuolisesti perille. Tämän moniammatillisen mallin soisi saavan jalansijaa muuallakin sosiaalihuollossakin. Mutta pliis ei siten, että sossujen virkoja muutetaan !

Optimistina ajattelen, etteivät nämä moniammatillisen tiimin työntekijät jakaisi ihmistä henkeen ja ruumiiseen vaan näkisivät yhteyden ja kokonaisuuden. Vielä, että he olisivat kouluttaneet itseään riittävästi selviytyäkseen sekä fyysisestä avustamisesta että tukikeskustelu avusta, jos ne nyt täytyy välttämättä irrottaa toisistaan. Usein pelkkä toisen ihmisen läsnäolo on jo paljon.

sossutantta Selma