Asiakkaallani nuorella ihmisellä on verkosto. Kolme erikoislääkäriä sekä terveyskeskuslääkäri, kolme sosiaalityöntekijää, yksi sosiaaliohjaaja, yksi työhönvalmentaja, kaksi kuntoutusohjaajaa, kaksi kotihoidon lähihoitajaa sekä edunvalvoja. Niin kutsuttu asiakkuus hänellä on neljässä eri terveydenhoidon toimipisteessä, kolmessa eri sosiaalihuollon pisteessä ja edunvalvonnassa sekä kuntoutuslaitoksessa. Nopeasti laskettuna työntekijöitä hänen ympärillään on noin viisitoista. Kaiken kukkuraksi on vielä paletin irrallisin osapuoli, valtio valtiossa kuningas Kela, joka täysin muista piittaamatta tekee omia päätöksiään.Tämä ei ole kafkamaista painajaista, vaan julmaa todellisuutta sosiaali-ja terveydenhuollon pirstaleisuudesta ja sirkuksesta, joka pyörii hallitsemattomasti monen ihmisen elämässä tai sanoisinko elämän ulkopuolella.

Neljän eri osapuolen sosiaalitoimen, terveystoimen, Kelan ja oikeustoimen työntekijät ovat kaikki vaitiolovelvollisia eivätkä pääse toistensa tietojärjestelmiin, poikkeuksena sosiaalitoimen Kela-näyttö. Tämä luonnollisesti hankaloittaa tiedonkulkua, joka välittyy asiakkaille usein kymmeninä eri kasvoina ja hakemuksina. Hän joutuu toistamaan tarinansa ja täyttämään x-määrän hakermuksia miettien mitäköhän juuri tähän hakemukseen tulisi kirjoittaa, mitkäköhän ovat juuri tämän palvelun tai tukitoimen saamisen edellytykset, mitäköhän tuo täti tai setä haluaa kuulla. Hahmoton hallintomonsteri levittää lonkeronsa joka paikkaan. Tästä on usein asiakaslähtöisyys kaukana, vaikka tosiasiassa useat yksittäiset työntekijät ihan oikeasti kuuntelevat ja yrittävät auttaa. Työntekijälle koko paletin hahmottaminen on aikaaviepää ja yhteistyön tekeminen joskus turhauttavaa. Välillä tuntuu, että todella tarvitaan yhteiskuntatieteiden maisterin perustutkinto pystyäkseen hahmottamaan kaikkien toimioiden ja hallintokuntien yhteydet ja funktiot. 

Miten ihmeessä näitä byrokratian viuhuvia lonkeroita saisi hallintaan? Auttaisiko palveluohjaus? Entä tietotekniikan kehittäminen? Ryhdytäänkö julkisin varoin kouluttamaan kansalaisia, jotta he pystyisivät käyttämään palvelujärjestelmää esim. sairastuttuaan, jouduttuaan työttömäksi tai konkursiin? Entä vaitiolovelvollisuus voisiko sitä hieman raottaa? Minulla on paha aavustus, että nämä toimenpiteet saattaisivat aiheuttaa vain lisähämminkiä, sillä pohjimmiltaan kyse on mielestäni palvelujärjestelmän ja koulutuksen rakenteesta ja sen myötä työelämän kaventumisesta.

Kaventumisella tarkoitan lähinnä erikoistumista. On vain harvoja ammattikuntia enää, jotka ylipäätään katsovat ihmisen elämää kokonaisuutena; sen eri osien yhteyksiä toisiinsa eri aikoina ja eri tilanteissa. Pahimmillaan tämä näkyy terveydenhoidon erikoislääkärijärjestelmässä, jossa jokaiselle kehon eri osalle ja tämän lisäksi psyykelle on oma lääkärinsä. Terveysasemilla perusterveydenhuollossa oma/perhelääkärijärjestelmä ei toimi, kuten monissa Euroopan maissa, joissa kansalainen itse maksaa terveysvakuutuksensa ja perheillä on oma lääkäri. Sosiaalitoimi tulee perässä hyvänä kakkosena; luukkuja, tiimejä, yksikköjä, työntekijöitä on lukemattomia riippuen siitä oletko taloudellisissa vaikeuksissa, mielenterveys kuntoutuja, vaikeavammainen, alkoholin suurkuluttaja, lapsi, aikuinen vai vanhus. Sosiaalityön perustehtäviä hajoitetaan koko ajan yhä kiivaammin sen sijaan, että palkattaisiin enemmän laajan yhteiskuntatieteellisen koulutuksen saaneita sosiaalityöntekijöitä ja pienennettäisiin heidän työalueitaan, jotta he pystyisivät edes jollain tapaa hahmottamaan asiakkaan kokonaistilannetta ja verkostoja. Vaativasta työstä maksettaisiin myös hyvä palkka eikä kuten tällä hetkellä palkataan halvempaa työvoimaa.  Ja tietysti nyt, kun meitä todella tarvittaisiin laman kiristyessä läjäytetään rekrytointikielto.

Sosiaalityönperusopinnoissa ei ole kunnollisia suuntautumisvaihtoehtoja kuten AMK-opinnoissa. Näyttää siltä, että nykyään kantavana ajatuksena on, että sosiaaliohjaajat tekisivät nk.lähityötä ja sosiaalityöntekijät sellaista mikä on monimutkaisempaa, vaatii enemmän arviointia, vuorovaikutustaitoja ja päätöksentekokykyä. Helposti unohdetaan, että myös sosiaaltyö on lähityötä. Jos näin ei olisi voisi myös lääkärien, puheterapeuttien ja psykologien tehtäviä hoitaa joku muu. Näiden ammattien rikkaus on juuri siinä, että työntekijöillä on korkeatasoinen koulutus ja he tekevät myös paljon asiakastyötä. Tutkijoiksi, suunnittelijoiksi ja kehittäjiksi haluavat voivat sinne suuntautua. Ennen puhuttiin yhdennetystä sosiaalityöstä, jolloin sama työntekijä vastasi sosiaalityöstä lapsista vanhuksiin ja konkursseista vaikeavammaisiin. Tämä on hyvin vaativaa ja ehkä siitä juuri sen takia luovuttiin. Asiantuntemuskin jäi vääjäämättä pinnallisemmaksi, mutta tämä pirstaleisuus tuntuu vielä pahemmalta, hallintohirviö joka ruokkii itse itseään. Helposti unohtuu jo opiskeluaikoina oppimani sosiaalityön perimmäinen tarkoitus eli tehdä itsensä tarpeettomaksi.

Tämän asiakkaan kohdalla tässä oli vasta hänen virallinen verkostonsa. Koko yksityiselämän verkosto puuttui kuvioista vielä kokonaan eli se todellinen asiakkaan elämässä päivittäin vaikuttava verkosto.


Sossutantta Selma


Ps. Joku kommentoi sitä miksi kutsun sosiaalityöntekijöitä sossutantoiksi ja epäili, että se on itseironia. Kyllä näin juuri, se on minun vajavaisen huumorintajuni tuotosta. Ammatti on usein aika rankkaa ja vakavaa, joten yritän kehittää kykyä nauraa itselleni. Tänään katsellessani Emerdalea, jossa esiintyi kaksi lastensuojelun työntekijää, joista toinen oli konstaapeli, en voinut muuta kuin hykerrellä tämän ammatin julkiselle tanttaimagolle. Todellisuudessahan me olemme rokahtavia älykköjä ;))