Loma, vihdoin loma! Pois työstä, siitä raskaasta, haastavasta ja mielenkiintoisesta. Kun olen pöllämystyneenä hönttäillyt ja karistellut pois hartioiltani menneen talven taakkoja, lähden kahden päivän kirjallisuusterapiakurssille. Tavanomainen vastustus nostaa päätään ankarasti; ääh, olen niin väsynyt veivaamiseen, analysointiin ja teema ”Tunteen ja tarpeet” on mielestäni jo todella loppuun kaluttu. Toisaalta houkuttelee yhteinen aika ystäväni kanssa, joka oli ehdottanut minulle kurssia. Jossain mieleni ja kehoni pohjalla on myös eräs lempiajatuksistani: oman rikkinäisyytensä ja heikkoutensa tiedostavasta haavoitetusta parantajasta. Auttaja, joka ei auta itseään ja antaudu autettavaksi, saattaa pikkuhiljaa muuttua karmivan kalsaksi. Ainakin minä, jotta pystyisin työskentelemään sosiaalityöntekijänä, tarvitsen työn vastapainoksi rentouttavaa ja virkistävää vapaa-aikaa sekä oman itseni huomioimista ja huoltamista. Joten matkaan vaan mars.

Kirjoitamme kuvista, jatkamme lauseita, kirjoitamme tunteelle hahmon, haemme tarinan henkilöille uusia näkökulmia ja kirjoitamme unista haikuja. Käsi on viisaampi kuin pää, kirjoittava käsi etenkin. On vapauttavaa jättää pää oman onnensa nojaan ja löytää sanat, joita en tiennyt olevan olemassakaan. Huomaan olevani väsyneempi kuin olen edes itselleni tunnustanut, erkaantuneempi omasta elämänvoimastani kuin arvasinkaan.

Kun meitä kehotetaan kirjoittamaan tarina jostain tunteesta, kirjoitan itselleni iloisen, uteliaan ja hellän kesäsadun Simo Saukosta:
”Simo Saukko kieriskeli pyörteen vallassa iloisesti huudahdellen ja antoi veden viedä itseään. Pienesti se välillä kurkki veden pinnan alle ja ylle. Katseli välin aavalle selälle ja välin rantakaislikkoon päin. Sillä ei ollut huolen häivää, kun Pekka Perhonen laskeutui uppotukille, jota vasten se tömpsähti lässähtäen. Pekka Perhonen ja Simo Saukko tutkailivat toisiaan uteliaina. Simon pienet silmät surisivat suloisesti Pekan laskeutuessa sen pienen kostean nenän nokkaan. Puuh, puuh, se puhalteli ja Pekka nautti ilmavirran keinunnasta, kunnes liihotteli takaisin sinisen taivaan tuuliin.
Mutta mikäs se tuolla on? Mikä ihme? Simon vielä telmiessä Pekka Perhosen kanssa sen näkökenttään ilmestyi rannan pajupensaan takaa suuri vaalea lihakimpale. Kimpale pötkötti sinisessä telineessä rantatörmällä ja oli uppoutunut muulta maailmalta. Simo Saukko sai läpsiä vettä ihan asiakseen ennen kuin vaalea lihakimpale nosti katseensa kirjasta. Simo! Mistä sinä siihen läiskähdit? Tästä on todella aikaa, kun viimeksi tapasin sinut. Muistatko se oli silloin yhtenä keväänä, kun jälleen kerran tulit avuksi, kun sanat olivat paenneet. Oikea sanaseppo ja kysymyskone sinä olet, minun rakas taituri ja taikuri. Mitä kuuluu?
Simo työnsi kostean karvaisen päänsä rantatörmälle vaalean lihakimpaleen varpaita vasten ja uikuttti hiljaa onnesta. Vaalea lihakimpale ja Simo katselivat toisiaan hellästi silmät säteillen. Hyväillen toisiaan katseilla aamun heleässä auringossa aika seisahtui ja muuttui kaikkialla olevaksi, kunnes Simo luiskahti veden vietäväksi kohti uusia seikkailuja.”

Tarvitsen voimaannuttavia, myönteisiä, iloisia sanoja ja tarinoita työasioiden vastapainoksi. Sanat hoitavat minua. Ihana naisryhmä kannattelee ja saan levätä vikisten vietävänä. Vastustuksen ja väsymyksen läpi rysäytettyäni löydän takaisin elämänvoimani lähteelle, joka tällä kertaa ilmestyy ensimmäisenä yönä uniini nuoren viettelevän miehen hahmossa. Mahdottomalta tuntuvan haikutehtävän edessä, unesta sukeutuu kuin sukeutuukin japanilainen elämänviisaus:

”Energia ja

nuori kolli minussa

elämänvoima.”

 

Nautitaan kesästä

 

Selma

 

Ps. Kirjallisuusterapian perusteita voi opiskella vuoden kestävällä entisen apron laajuisella kurssilla Helsingin yliopiston Koulutus- ja kehittämiskeskus Palmenian Lahden täydennyskoulutuskeskuksessa. Seuraava koulutus on suunnitteilla alkavaksi sykysllä 2010. Sekä koulutuksen että tämän kurssin vetäjänä toimii ft Eeva lehtovuori.