Käytyäni sadoilla kotikäynneillä, jossa katse kämppään kertoo enemmän kuin tuhat sanaa, vaikuttaa henkilökohtainen apu juuri siltä mitä tarvitaan. Apua arkeen. Kunnallinen kotihoito ei ole enää aikoihin pystynyt vastaamaan tähän tarpeeseen.

 

Katseet kohdistuvat odottavina vammaispalvelulain mukaiseen henkilökohtaiseen apuun, joka puskettiin läpi eduskunnassa viime syksynä juuri ennen lamaa ja tuli voimaan nopealla aikataululla 1.9.09. Lakiuudistuksen myötä kunnat eivät enää voi vedota määrärahoihin vaan maksuton palvelu on myönnettävä, jos edellytykset sen käytölle ovat olemassa. Ja arvatkaapas kuka seisoo portinvartijana näitä edellytyksiä arvioimassa? 

 

Arvioiminen on vammaispalvelun sossun työtä, joten katsotaan miten laki on määritellyt henkilökohtaisen avun edellytykset: Henkilökohtaisen avun tarkoitus on auttaa vaikeavammaista henkilöä toteuttamaan omia valintoja. Henkilökohtaista apua voi saada päivittäisiin toimiin; kotona, työssä ja opiskelussa; harrastuksissa; yhteiskunnalliseen osallistumiseen; tai sosiaalisen vuorovaikutuksen ylläpitämiseen, kunhan vaikeavammainen henkilö tarvitsee toisen henkilön apua välttämättä ja toistuvasti sekä hänellä on voimavaroja määritellä avun sisältö ja toteutustapa eikä avun tarve johdu pääasiassa ikääntymiseen liittyvistä sairauksista ja toimintarajoitteista (vpl 8§). Lähtökohtana avustamisessa on, että se on sellaista toimintaa, jota vaikeavammainen tekisi itse, jos hän pystyisi.

 

Lakiteksti on puitelaille ominaisen tulkinnanvaraista, joten kunnissa, järjestöissä ja sossujen päissä käy nyt kuhina siitä miten lakia tulkitaan.

 

Kysymyksiä, joihin etsitään vastauksia voivat olla mm: Mitä ovat tarkalleen ottaen päivittäiset toiminnot? Mitä tarkoitetaan voimavaroilla? Mikä on välttämätöntä ja kenelle? Onko puutarhanhoito ja lumen luominen välttämättömiä toimintoja? Onko baarissa istuminen yöaikaan välttämätöntä? Kuinka arvioidaan kyky tehdä omia valintoja, jos vaikeavammaisella on esim. kognitiivisia tai puheentuottoon liittyviä vaikeuksia tai kehitysviivästymä? Riittäkö omien valintojen tekemiseen se, että vaikeavammainen osaa sanoa esim. juu kyllä haluan ulos tai ruokaa tai shoppailemaan tai valita kolmesta annetusta vaihtoehdosta yhden? Mitä tehdään tilanteissa, jossa vaikeavammaisella on halua, mutta ei kykyä tehdä valintoja? Mitä on yhteiskunnallinen osallistuminen? Onko se TV:n ajankohtaisohjelmien katselua vai/ja järjestötoimintaa? Onko internet yhteisöissä toimiminen sosiaalista vuorovaikutuksen ylläpitämistä? Vai pitääkö olla kasvotusten? Miten erotetaan avustaminen ja hoiva/hoito toistaan, jos henkilö on sidottuna pyörätuoliin eikä pysty itse pukeutumaan, peseytymään, käymään vessassa, syömään, ottamaan lääkkeitään, mutta pää toimii kuin partaveitsi? Entä, jos ei ole lääkäriä, jota konsultoida ikääntymiseen liittyvistä sairauksista? Lääkikseenkö vaan lisäkoulutukseen?

 

Juuri tällaiset kysymykset tuntuvat hienoilta, sillä ne ovat kuin elämä itse, ei niihin löydy yhtä selkeää vastausta koskaan eikä kaikkea voi tietää. Toivottavaa olisi, että tilaa jää dialogille, kokonaisen elämäntilanteen huomioimiselle, yhteistyölle ja yksilölliselle arvioinnille. Teoriaan peilaten tämä voisi tarkoittaa sitä, että käyttöön voi ottaa täysillä reflektoivan ja vuorovaikutuksellisen työotteen. Työmenetelmänä moniammatillinen yhteistyö asiakkaan ja tämän läheisten kanssa tuntuisi luontevimmalta. Itsemääräämisoikeuden käsitteeseen yhdistettynä tämä tuntuu jo ihka oikealta sosiaalityöltä. Hurraa!!!

 

Kaikki hyvin siis vaikeavammaisten valtakunnassa? Miksi minua kuitenkin kylmää ja odotan kirveen putoavan niskaani? Entä, jos vähintään 10 tuntia kuukaudessa kodinulkopuolisiin toimintoihin (vuodesta 2011 30h) ts. harrastuksiin, yhteiskunnalliseen osallistumiseen ja sosiaalisen vuorovaikutuksen ylläpitämiseen, tulkittaankin enintään kymmeneksi tunniksi, kuten vastaava tilanne kuljetuspalvelumatkojen kanssa?

 

Sanokaa, että olen vainoharhainen, väärässä ja totaalisen pihalla, kun minusta vaikuttaa, että vaikeissa ja ristiriitaisissa tapauksissa tehdään hylkypäätös ja annettaan asiakkaan hakea muutosta ensin jaostosta, sitten hallinto-oikeudesta ja vielä korkeimmasta hallinto-oikeudesta, jos luvan siihen saivat. Kunta linjaa sitten toimiaan näiden KHO:n päätösten mukaan.

 

Jos tämä on totta, ryhtykää kapinaan sossut ja asiakkaat! Ketään ihmistä ei saa tällä tavoin juoksuttaa, olkoon sitten vaikeasti tai kevyesti vammainen, tavantallaaja tai omia polkujaan kulkeva, näkyvästi tai näkymättömästi haavoitettu.

 

 

Sossutantta Selma