Sade lyö läiskiä auton kattoon. Taivas valahtaa valkoiseksi, kun ajamme Pyhäjärven parkkipaikalle.  Parkkiksella vedämme sadekamppeet niskaan ja neuvomme kiireisimmät Kukasjärven suuntaan. Siitä vaan kodan ohi ja pitkospuille. Ei voi eksyä. Onhan teillä kartat, katsokaa niistä. Olemme matkalla Kukasjärvelle Helsingin Seudun Lapinkävijöiden majalle muutaman kilometrin päähän.


Tyhjennysharjoitus

Pingomme perässä tutuille pitkoksille. Sataa tihuuttaa. Tuulee. Jalat jäykkinä liperoimme liukkailla pitkoksilla, jotka ovat tosi heikossa kunnossa: katkenneita ja heiluvia sateen kyllästämiä trapetsipuita. Painavat ruokareput selissä jatkamme sitkeää selviytymistaivalta metri kerrallaan. Takaraivossa  jymäjää säätiedotuksessa luvatut kahdenkymmenenviiden metrin syöksyvirtaukset. Puolessa välissä, Kuukkelisillan jälkeen, hyydyn totaalisesti, kun toista kertaa kellahdan mättäälle pääsemättä omin voimin ylös. Heitämme kamat Kukasjärven ensimmäiselle näkyviin ilmestyvälle rannalle, haetaan vaikka huomenna.


Perillä meitä odottaa ihana avara Kukaspiha, uusi kodikas Goadoskota ja ihana keltainen sauna. Sekä hiljaisuus. Kukasmajan funktionaalinen estetiikka lumoaa. Kaikkea on, oikeilla paikoilla, ei liikaa, ei turhaa, ei tarhraista. Mikä kauneus ja rytmi. Nyt on tilaa olla ja hengittää. Kaikki huolemme ja murheemme jäivät vanhojen rämien pitkospuiden aiheuttaman tyhjennysharjoituksen uumeniin. Olemme selviytyjiä, suurella ässällä ja se tekee meidät ylpeiksi. Olemme vielä onnellisen tietämättömiä meitäkin odottavista uusista bulevardipitkoksista vain muutaman metrin päässä vanhoista!


Menninkäisten maa

Ensimmäisen retken suuntaamme satumetsään Pyhätunturin Rajajärven rannalle. Aurinko hellii hikisiä kehojamme ja huohottavia keuhkojamme, kun saavumme tunturinlaelle kummituskuusien katveeseen. Vilkkusilmäiset hobitit tarkkailevat meitä, kun nautimme auringonsäteistä kanervikkopatjalla, onnesta notkeina, emmeet mahassa pullottaen. Metsänväen iloksi jatkamme matkaamme yli kolmen tunturilaen vapaiden tuulten huuhtoessa tyhjentynyttä mieltämme ja hiljentynyttä kieltämme. Maailman lopussa vilkutamme väelle ja laskeudumme kartan ja kompassin avulla Pyhälaen rinnettä. Tunturipurojen, kosteikkojen ja kuhmuraisen maankuvun seasta löydämme takaisin saunan löylyihin ja Kukasjärven aaltoihin.


Onnellinen eksymä

Seuraavan patikan teemme Niittypirtille Pyhätunturin kainaloon. Rumistelemme uudelleen mökiltä lähtevää tuttua tunturipolkua taivaaseen. Onnellisena ympäröivästä sielunmaisemastani, mäntykankaasta, rykäisen menemään vanhaa polkua pitkin. Huikkaan vielä mennessäni, että polku hiutuu välillä ja merkit loppuvat. Perässätulijat toteavat iloisina, että taakse jäänyt Kittilän kunta pitää näemmä huolta vaeltajista. Jalat lentävät huolettomina mustikansinistä kangasta ja silmät soutavat vanhaa metsää. Ja tuollahan tuo Kutujärvikin on, ihan oikealla paikalla jänkien jälkeen. Valokuvaan hurmiossa sammalenpehmeitä punaisia töyssyjä enkä ihmettele pitkosten puutetta, edes kivikkoisella järven ja vaaran rajamaalla, joka on täynnänsä kypsiä oransseja iskemättömiä hilloja. Mutta mikä oikein on tuo vaara edessämme, kartan mukaan Niittypirtin piti olla soiden reunalla? Viisaammat ovat jo selvittäneet, että olemme Pikku-Hangasjärvellä onnellisessa eksymässä.


Paluu uuteen

Paluumatkalla taaperramme rennosti tutun tunturipolun uomaa. Sen varrelta löytyy hienoja kivisiä paaseja. Kiviaidankin on joku ehtinyt rakentaa. Eihän menomatkalla tuossa ollut tuollaista kumpua. Nuori urosporo hieman uhittelee alkavaa rykimäaikaa. Reitti näyttää kovin kummalta ja oudolta, olemmeko uudessa eksymässä? Lienevätkö maahiset jo houkuttelemassa meitä metsän peittoon? Epäröivin askelin laskeudumme, melkein jo käännymme, vaikka järvensini pilkottaa tuon tuostakin kutsuvasti. Näkökulmanvaihto piirtää hienon maiseman vanhan tutun polun varrelle, kun vauhti on jo hiljentänyt meidät, päivän retkestä kylläiset.


Loppureissusta Aakenustunturin hyvin merkityt polut ja Pyhäjärven autiotuvan sivistyksestä muistuttavat keittopaikat ovat kaunista, tuttua, taattua ja turvallista Lappia.

Onnelliset eksymät vanhoilla poluilla, kannoilla kääntyminen vanhassa ja vapaa vaellus merkitsemättömissä metsissä ovat rakentuneet mieleen muistijäljiksi, hermostoon uusiksi synapseiksi ja verkkokalvolle kuviksi. Tunnen olevani muuttunut. Vähän erilainen kuin mennessä. Valmis uuteen, josta en vielä tiedä.

 

Edelleen Vapaaherratar Selma