Meillä oli töissä kehittämispäivä, jonka teemana oli tulevaisuus. Työnantaja halusi kuulla ajatuksiamme, arvojamme, kehittämisideoitamme, visioitamme, hiljaista tietoamme, käytäntöjämme, toiveitamme ja ehdotuksiamme. Konkreettisia toimenpide-ehdotuksiakin kyseltiin. Minkälainen tulevaisuus oli mielestämme pahin mahdollinen ja mikä paras visio?

Olin mukana lapsia ja perheitä käsittelevässä ryhmässä. Ryhmän keskustelu lennähti oitis liidoksiin, meillä oli ideoita, näkemyksia ja ehdotuksia. Arvoina näimme itsemääräämisoikeuden, osallistumisen, kohtaamisen, välittämisen, avoimuuden, läpinäkyvyyden, yhdenvertaisuuden. Kaipaamme lisää koulutusta vuorovaikutustaitoihin ja perhetyöhön, työkaluja arviointityöhön. Miten kertoa rakentavasti kielteisestä päätöksestä, resurssien puutteesta tai muista rajoituksista ilman, että luottamus, vuorovaikutus ja yhteistyö asiakkaan kanssa kärsii? Miten tukea perheitä, joissa on haastava lapsi keskustelun keinoin? Mitä työkaluja, mittareita tai laajempaa teoreettista viitekehystä voisimme hyödyntää arvioidessamme tilannetta ja toimintakykyä ?

Pikkuhiljaa putoamme pilvistämme taloudellisen taantuman ja rahan realistiseen maailmaan. Miten vältämme sen kauhuskenaarion, nyt kun irtisanomiset ovat taas arkipäivää, ruuan hinta hävyttömässä nousussa, hallitus uhkaa nostaa eläkeikää ja julkisiin menoihin sanotaan tulevan leikkauksia, jossa perheet joutuvat sietämättömään puristukseen ja meiltä sossuilta viedään työkalut käsistä? Miten vältämme tilanteen, jossa voimme vain turhautuneena kuunnella empaattisesti ja käydä tukikeskusteluja, mutta emme voi tehdä mitään? Empatia, kohtaaminen ja tuki ovat tärkeitä mutta puheentaso ei riitä yksinään, ei meille sossutädeille eikä meidän asiakkaille. Tarvitaan sekä sirkushuveja että leipää.

Päädyimme raadolliseen kysymykseen priorisoinnista, kun kaikkea ei kuitenkaan voi toteuttaa ja yritimme välttää pessimismin ja toivottomuuden umpikujan. Mihin mahdollisesti entisestään vähenevät resurssit suunnataan, kenelle aika annetaan ja miten rahat jaetaan? Mitä voidaan toteuttaa? Mitä jätetään toteuttamatta? Kenet jätetään vähemmälle? Kuka jää ilman? Tuttuahan tämä on meille jo nykyisessä tilanteessa ja osa työtämme, joten ryhdymme kaivelemaan aivosolujamme uudestaan. Päädymme siihen, että itsenäistyvien vammaisten nuorten ja heidän perheidensä tukeminen on tärkeää. Taas lähtevät ideat ja visiot nousujohteiseen lentoon. Sitä perhedynamiikan koulutusta haluamme. Juu ja mittareita toimintakyvyn arvioimiseen. Nuorille asumiskokeiluja, itsenäisten taitojen valmennuskursseja, palvelukeskuksia, leirejä ja toiminnallisia viikonloppuja. Näin saisivat myös usein jo ylikuormittuneet vanhemmat levätä. Ja eikun lisää pukkaa: vammaisten lasten- ja nuorten perheille kotipalvelu! Nykyinen koti(sairaan) hoito ei pysty vastaamaan perheiden tarpeisiin. Sossuille aikaa keskustella, miettiä ja pohtia eri vaihtoehtoja yhdessä kokoperheen kanssa ja erikseen nuoren kanssa kahden, jos he näin haluavat. Kun nuori olisi valmis itsenäistymään ja muuttamaan pois kotoa, tulisi olla tarjota eritasoista palveluasumista. Ja sitten kun ollaan löydetty sopiva asumismuoto, etsitään mielekästä tekemistä, tuettua työtä tai palkkatyötä, sillä pelkkä asuminen riittää harvalle elämänsisällöksi. Nuorten aikuisten tasaveroista osallistumista elämään. Vaihtoehtoja ja vastuunottamista omasta elämästä.

Kun tulen kotiin olen kaikista fantastisista ideoista huolimatta masentunut. Visioimamme nuoren itsenäistyvän vammaisen palvelupaketti koostuu suurelta osin harkinnanvaraisista ja määrärahasidonnaisista etuuksista. Ja kun leikataan niin sieltä leikataan ensimmäisenä, pahoin pelkään. Tai sitten, kuten nykyään toimitaan, niiden kohdentamisesta päättää joku muu kuin sossu, joka tuntee perheen. Tunnettu tosiasahan on, että mitä kauemmaksi ruohonjuuritasolta päätöksenteko menee sitä helpompi on vedota koviin faktoihin, määrärahojen puutteeseen ja maksusitoumusten lopettamiseen. Työpaikkarahakiusausta sanoo kollegani. Se alkaa sosiaalijohtajasta ja käy kaikki johdon portaat läpi ja sitten meitä rivisossuja kiusataan ja me kiusaamme asiakkaita. Raha on oikeasti vain poliittisen tahdon väline, sanon minä. Tyhjiinpumpattu olo, sanoo kolmas. Kolme vuotta sitten oli samat puheet eikä mikään ole muuttunut. Turhauttavaa.

Tältäkö tuntuu asiakkaastakin, kun hän tulee vastaanotolle? Ensin kysellään kaikki tarkkaan, ajatukset, tilanteet, toiveet ja ideat. Sitten tutkitaan taas tarkkaan onko edellytyksiä kyseisen palvelun tai tukitoimen saamiseen. Tämän jälkeen sossu lyö raamit kaulaan ja kertoo, miten laki, asetukset, työnantajan omat sisäiset säännöt ja korkeimman hallinto-oikeuden päätökset ovat määritelleet tämän asian. Onko lopputulos sama; tyhjilleenpumpattu ja masentunut olo, ehkä joku pieni etuus taskussaan, joka on kuin rikka rokassa, vaikka puhe oli suurista kokonaisuuksista ja toveista? Samasta turhautumisesta ja väsymisestä saattaa alkaa sossujen joukkopako julkiselta sektorilta.

Hyvin konkreettisena ehdotuksena työrahapaikkakiusaamisen katkaisemiseksi, joka vie luvattoman paljon aikaa ja energiaa asiakastyöltä ehdotan, että jokaiselle yksikölle annetaan oma budjetti, koskien määrärahasidonnaisia etuuksia. Myös delegointisääntöä on syytä ryhtyä uudelleen noudattamaan ja antaa sossuille takaisin se päätösvalta, joka heille sen mukaan kuuluu. Asiakkaan subjektiivisten oikeuksien kysessä ollessa, kunta ei myöskään saa vedota maksusitoumuksiin tai määrärahoihin. Systeemiin on sisäänrakennettuna monta hyvää keskustelufoorumia, jotta vältytään yhden tantan mielivallalta, lobbaukselta tai pärstäkertoimien liiallisilta vaikutuksilta. Tällä hetkellä päättää ylin johto yksilöasiakkaan asioista. Se ei voi olla terveen yrityksen johdon tehtävä. Jo näillä kahdella yksinkertaisella toimenpiteellä, pienyksikköbudjetilla ja päätösvallan palauttamisella takaisin rivisossuille, saisimme työrauhan. Saisimme raamit minkä puitteissa priorisoida, sillä kaikkea ei valitettavasti voi toteuttaa ja rajoja on vedettävä, sen mekin ymmärrämme paremmin kuin hyvin.

Nyt tarvitsen todella paljon myönteistä asennoitumista, tulevaisuudenuskoa ja yleistäoptimismia etten putoa rahatyöpaikkakiusauksen loukkoon, toivottoman suuren koneiston todella hitaan muuttumisen rattaisiin tai vaan omaan masennukseni ja turhautumiseeni. Mielessäni asia kiteytyy luottamukseen ja arvostukseen. Luottaako ja arvostaako työnantaja meidän asiantuntijuuttamme ja arviointikykyämme? Luotammeko me asiakkaaseen oman elämänsä asiantuntijana?

Rahatyöpaikkakiusattu ja turhautunut sossutantta Selma