Sarasvuo paukuttaa Taloussanomissa sellaisia latteuksia suomalaisen työelämän tilasta ja selviytymiskeinoista, että punastun myötähäpeästä. Ja todella ihmettelen, että kyseinen lehti edes niitä siteeraa. Lukekaa keskustelupalstaa, siellä piilee jutun juoni.

Meidät on muka vallannut työn inho, hah. Nuorisotyöttömyyden aikana 50+-vuotiaat eivät saa työtä, pätkätyö ja tulosvastuu tappavat tehokkaasti luovuuden ja sitoutumisen, pohjoisessa alueellinen ja rakenteellinen työttömyys on jo niin vakiintunutta ettei sitä kukaan enää edes kyseenalasta, siivojan, myyjän ja lehdenjakajan palkoilla tuskin enää elättää itseään. Puhuisit Jari vaikka jostain näistä aiheista.

Kaikesta huolimatta

Minä pidän työstäni, sen sisältö on mielenkiintoista, haastavaa ja motivoivaa. Minä pidän kollegoistani ja meillä on erinomainen tiimi.

Mutta inhoan työnantajaani: pomoja yläpuolellani on viisi, jotka tekevät mielivaltaisia ja ristiriitaisia päätöksiä kuuntelematta kenttätyöntekijöitä, viestit tulevat sähköpostitse muiden kyselyiden, uusien lomakkeiden, tiedotteiden ja mainosten lomassa. Minulla on näennäistä päätäntävaltaa, jota minulle suo laki, jonka työnantajani on tulkinnut niin nihkeästi, että paikoin olen sidottu tekemään lähes laittomia ja ainakin etiikan vastaisia päätöksiä.

Uskon kohtaamiseen, luovuuteen, lujuuteen sekä itsenäisyyteen, ammattitaitoon, yhteistyöhön. Ja laiskotteluun. Sanalla sanoen mielekkääseen innovatiiviseen työntekoon, mutta hukassa olevan johtajuuden lisäksi yleinen säästölinja, rekrytointikielto, epäselvä työnjako sossujen ja ohjaajien välillä syövät naistakin.

Eikä tähän auta,

vaikka kuinka hokisin positiivisen ajattelun mantroja ja muuttaisin asenteita tai purisin hampaita yhteen ja lisäisin tunnollisia (Sarasvuon mukaan mielenvikaisia) työtunteja: loputtoman kyykyttämisen lopettaminen auttaisi. En kaipaa tunnustusta enkä huomiot(aloutta), vaan työrauhaa. En kyykistele typeriä sääntöjä, vaan avaan suuni ja teen omat ratkaisuni.

Tule Jari meille sossuharjoittelijaksi vähäksi aikaa niin saat vähän perspektiiviä ylös, alas ja sivuille. Ei tarvitse sinunkaan sen jälkeen enää jauhaa paskaa ja mainostaa itseäsi. Ettei mopo karkaa lopullisesti käsistäsi.


Vapaaherratar Selma

Sade lyö läiskiä auton kattoon. Taivas valahtaa valkoiseksi, kun ajamme Pyhäjärven parkkipaikalle.  Parkkiksella vedämme sadekamppeet niskaan ja neuvomme kiireisimmät Kukasjärven suuntaan. Siitä vaan kodan ohi ja pitkospuille. Ei voi eksyä. Onhan teillä kartat, katsokaa niistä. Olemme matkalla Kukasjärvelle Helsingin Seudun Lapinkävijöiden majalle muutaman kilometrin päähän.


Tyhjennysharjoitus

Pingomme perässä tutuille pitkoksille. Sataa tihuuttaa. Tuulee. Jalat jäykkinä liperoimme liukkailla pitkoksilla, jotka ovat tosi heikossa kunnossa: katkenneita ja heiluvia sateen kyllästämiä trapetsipuita. Painavat ruokareput selissä jatkamme sitkeää selviytymistaivalta metri kerrallaan. Takaraivossa  jymäjää säätiedotuksessa luvatut kahdenkymmenenviiden metrin syöksyvirtaukset. Puolessa välissä, Kuukkelisillan jälkeen, hyydyn totaalisesti, kun toista kertaa kellahdan mättäälle pääsemättä omin voimin ylös. Heitämme kamat Kukasjärven ensimmäiselle näkyviin ilmestyvälle rannalle, haetaan vaikka huomenna.


Perillä meitä odottaa ihana avara Kukaspiha, uusi kodikas Goadoskota ja ihana keltainen sauna. Sekä hiljaisuus. Kukasmajan funktionaalinen estetiikka lumoaa. Kaikkea on, oikeilla paikoilla, ei liikaa, ei turhaa, ei tarhraista. Mikä kauneus ja rytmi. Nyt on tilaa olla ja hengittää. Kaikki huolemme ja murheemme jäivät vanhojen rämien pitkospuiden aiheuttaman tyhjennysharjoituksen uumeniin. Olemme selviytyjiä, suurella ässällä ja se tekee meidät ylpeiksi. Olemme vielä onnellisen tietämättömiä meitäkin odottavista uusista bulevardipitkoksista vain muutaman metrin päässä vanhoista!


Menninkäisten maa

Ensimmäisen retken suuntaamme satumetsään Pyhätunturin Rajajärven rannalle. Aurinko hellii hikisiä kehojamme ja huohottavia keuhkojamme, kun saavumme tunturinlaelle kummituskuusien katveeseen. Vilkkusilmäiset hobitit tarkkailevat meitä, kun nautimme auringonsäteistä kanervikkopatjalla, onnesta notkeina, emmeet mahassa pullottaen. Metsänväen iloksi jatkamme matkaamme yli kolmen tunturilaen vapaiden tuulten huuhtoessa tyhjentynyttä mieltämme ja hiljentynyttä kieltämme. Maailman lopussa vilkutamme väelle ja laskeudumme kartan ja kompassin avulla Pyhälaen rinnettä. Tunturipurojen, kosteikkojen ja kuhmuraisen maankuvun seasta löydämme takaisin saunan löylyihin ja Kukasjärven aaltoihin.


Onnellinen eksymä

Seuraavan patikan teemme Niittypirtille Pyhätunturin kainaloon. Rumistelemme uudelleen mökiltä lähtevää tuttua tunturipolkua taivaaseen. Onnellisena ympäröivästä sielunmaisemastani, mäntykankaasta, rykäisen menemään vanhaa polkua pitkin. Huikkaan vielä mennessäni, että polku hiutuu välillä ja merkit loppuvat. Perässätulijat toteavat iloisina, että taakse jäänyt Kittilän kunta pitää näemmä huolta vaeltajista. Jalat lentävät huolettomina mustikansinistä kangasta ja silmät soutavat vanhaa metsää. Ja tuollahan tuo Kutujärvikin on, ihan oikealla paikalla jänkien jälkeen. Valokuvaan hurmiossa sammalenpehmeitä punaisia töyssyjä enkä ihmettele pitkosten puutetta, edes kivikkoisella järven ja vaaran rajamaalla, joka on täynnänsä kypsiä oransseja iskemättömiä hilloja. Mutta mikä oikein on tuo vaara edessämme, kartan mukaan Niittypirtin piti olla soiden reunalla? Viisaammat ovat jo selvittäneet, että olemme Pikku-Hangasjärvellä onnellisessa eksymässä.


Paluu uuteen

Paluumatkalla taaperramme rennosti tutun tunturipolun uomaa. Sen varrelta löytyy hienoja kivisiä paaseja. Kiviaidankin on joku ehtinyt rakentaa. Eihän menomatkalla tuossa ollut tuollaista kumpua. Nuori urosporo hieman uhittelee alkavaa rykimäaikaa. Reitti näyttää kovin kummalta ja oudolta, olemmeko uudessa eksymässä? Lienevätkö maahiset jo houkuttelemassa meitä metsän peittoon? Epäröivin askelin laskeudumme, melkein jo käännymme, vaikka järvensini pilkottaa tuon tuostakin kutsuvasti. Näkökulmanvaihto piirtää hienon maiseman vanhan tutun polun varrelle, kun vauhti on jo hiljentänyt meidät, päivän retkestä kylläiset.


Loppureissusta Aakenustunturin hyvin merkityt polut ja Pyhäjärven autiotuvan sivistyksestä muistuttavat keittopaikat ovat kaunista, tuttua, taattua ja turvallista Lappia.

Onnelliset eksymät vanhoilla poluilla, kannoilla kääntyminen vanhassa ja vapaa vaellus merkitsemättömissä metsissä ovat rakentuneet mieleen muistijäljiksi, hermostoon uusiksi synapseiksi ja verkkokalvolle kuviksi. Tunnen olevani muuttunut. Vähän erilainen kuin mennessä. Valmis uuteen, josta en vielä tiedä.

Edelleen Vapaaherratar Selma

- Kaksi tuntia aikaa lähtöön, kuului sekä vaarini sana Viipurissa että ukkini käsky Hiitolassa.

Kumpikin vanhempani olivat yksivuotiaita, kun he tahoillaan keikkuivat evakkokuormien jatkeena, kohti turvapaikkoja pois sodan jaloista. Heillä ei itsellään ole muistoja kotiseuduistaan, mutta Karjala on elänyt perheessämme Viipurilaisena osakuntana, lauluina ja asenteina. Isovanhempieni niukkoina tarinoina. Äidiltäni kajahtaa vieläkin usein: karjalaisena en voi (tai voin) ymmärtää … Vanhempani puhuvat myös vihdon kumpikin kuolemanpelosta, jota he lapsina kokivat pommisuojissa sodan aikana.
 
Keväällä 2010 minulla oli tilaisuus matkustaa äitini suvun kotiseudulle Kannaksen Karjalaan.

           
                                                                  ******

Suru tyrskyää

Palataan kuitenkin ensin muutama vuosi taaksepäin, aikaa jolloin 1990-luvun alussa luen lehdestä artikkelia entisen Jugoslavian pakolaisista. Vanhan mustahuivisen ja ryppyisen pakolasimummon tarinan äärellä itkettää. Lopulta ulisen hervottomasti mummin Hiitolassa sijainneen mahtitalon lehmien pinkeitä utareita, kun ne oli jätetty yksin inuamaan ihmisten lähdettyä sotaa pakoon vuonna 1939.


Viha tihkuu

Kotiseutumatkalla keväällä 2010 ylitettyämme Venäjän rajan alkaa matkatovereissani kukkia ryssäviha. Tulen valitettavan tietoiseksi omista epäluuloistani ja ylimielisyydestäni venäläisiä kohtaan. Kuin olisin vetänyt vanhan tutun, mutta pieneksi jääneen paidan ylleni. Perinnöksi olen minäkin saanut ryssävihan ja puolinationalistisen uhon, jonka läpi rajanaapurissa näkee vain pahaa ja huonoa eli kun tehdään huonosti niin tehdään venäjäksi.

Ehkä suru on kääntynyt muukalaisvihaksi sukupolvella, joka menetti kaiken. Orpoudeksi, joka uhittelee.


Tunnollisuus teeskentelee


Matkatoverini ylistävät suomalaista tunnollisuutta, kunnollisuutta, luotettavuutta ja ahkeruutta. Jopa Pietari kuulemma rakennettiin Suomalaiselle maalle Suomalaisin voimin. Ei valiteta turhista, vaan ollaan kunnon työihmisiä. Tunnen vieläkin lievää syyllisyyttä laiskottelusta, lusmuilemisesta tai jopa ihan tavallisesta rentoutumisesta. Aikuisiällä kun olen saanut opettelemalla opetella pysähtymään, olemaan tekemättä mitään ja rentoutumaan ilman suorituspaineita.

               
                                                             ********

Saman maan kamaralla

Kannaksella sukuni vanha kotikylä on täysin tuhoutunutta pusikkoa ja mummon lapsuudenmaisemat Kivennavalla neuvostovenäläisen rappioarkkitehtuurin kyllästämää takamaata. Iltaisin kuvaan pala kurkussa Terijoen viimeisten pitsihuviloiden rippeitä mummoni muistoksi. Venäläisten suhtautuminen kotiseutumatkailijoihin on ynseää ja matkatovereideni paatoksellinen karelianismi kyllästyttävää. 

Mutta olen vihdoin kartalla. Kävelen samalla kamaralla kuin esivanhempani. Katselen samoja, tosin jo muuttuneita, maisemia. Nyt minun ei enää tarvitse kuvitella ja se jo pelkästään tuntuu eheyttävältä.


                                                             *******

Maahanmuuttajien ja pakolaisten vaikeudet


Kotiin palattuani alan lukea ja hakea tietoa.

Karjala oli minun lähisukuni kotipaikka ja heimo viisisataa vuotta, olen savolaisten  maahanmuuttajien ja ruotsin kuninkaan käskyläisten jälkeläinen Kannaksen Karjalasta. En suinkaan alkuperäisen karjalaisväestön osa. Heidät tuhottiin tai vietiin muualle Venäjälle, lähinnä Tveriin. Viimeksi soditun sodan takia evakuoitiin koko luovutetun karjalan suomenkielinen väestö. Tässä pakolaisten joukossa olivat vanhempani. Heitä ei otettu riemulla vastaan, vaan vieroksuttiin ja kiusattiin.

Nykyisillä toisenpolven maahanmuuttajilla ja pakolaisilla on todettu runsaasti sopeutumis- sekä oppimisvaikeuksia. Heidän työttömyysasteensa on kantaväestöä korkeampi, samoin heidän suhteellinen osuutensa varkaus- ja väkivaltarikostilastoissa. Nykyään tiedetään, että kiusaaminen ja syrjintä vaikuttavat kielteisesti itsetuntoon ja sopeutumiseen sekä käytökseen. Ne heikentävät hyvinvointia ja jatkuessaan niillä voi olla pitkäaikaisia terveys- ja hyvinvointivaikutuksia.


Toisen sukupolven selviytyjät

Toisen maailmansodan natsien tuhoamisleiristä selvinneiden ihmisten menneisyys on katkennut erityisen raa ´alla tavalla. Saattaa tuntua kaukaa haetulta verrata siirtokarjalaisia juuriani Auschwitziin, mutta maahanmuuttajatutkimusten ohella verkosta kaivamani tieto toimii hyvänä heijastuspintana.

Tuhoamisleireiltä selvinneiden jälkeläisten psykologinen, sosiaalinen ja fyysinen perintö käsittää sekä myönteisiä selviytymismekanismeja että kielteisiä taipumuksia riippumatta siitä onko tapahtumista puhuttu vai ei.

Myönteisiä perittyjä selviytymismekanismeja ovat aloitekykyisyys, sitkeys ja sopeutuvaisuus. Kyky selviytyä haasteista. Selviytyjien lapset ovat usein ahkeria ja suorituskeskeisiä. Heillä on myös usein vahvat perhe-arvot ja -siteet.  

Jos kokemuksista tuhoamisleireillä on puhuttu lapset tuntevat olonsa usein ylikuormitetuiksi ja hämmentyneiksi. Jos niistä taas ei ole puhuttu lapset saattavat elää salaisuuden kanssa, joka imee voimat ja he tuntevat itsensä tyhjiksi ja väsyneiksi.

Kielteisinä taipumuksina mainitaan lisäksi suurempi taipumus masennukseen, ahdistukseen ja post-traumaattiseen stressiin. Selviytyjien perheissä lapset kokevat myös syyllisyyttä, jos he yrittävät irrottautua perheen arvoista. Vanhemmat saattavat kokea lastensa käytöksen epäkunnioittavana ja hylkäävänä, jolloin erilaisuus saatetaan kokea uhkana. Lapset kokevat puolestaan ettei heillä ole ääntä, koska vanhempien julmia kokemuksia ei voi verrata mihinkään, sillä mikä voisi olla pahempaa kuin Auschwitz?

                                                                  *******

Voin valita
 
Karjalan pitkän ja riitaisen historian tunteminen sekä toisen polven pakolaisten ja maahanmuuttajien sekä tuhoamisleireiltä selviytyneiden käytös-, tunne ja asennemallien periytymisen ymmärtäminen auttaa minua kokoamaan identiteettini osia syvemmältä. Liityn myös osaksi historiaa, jonka kautta ymmärrän nykypäivää.

Oman taustan; geneettisen ja sosiaalisen perimän, kulttuurin ja kielen ymmärtäminen ja käsitteleminen on voimavara, joka parhaimmillaan edistää yksilön mahdollisuuksia toimia monella elämän areenalla ja lisää kykyä toimia uusissa tilanteissa.

Suomi monikulttuuristuu ja ja kansainvälistyy nopeassa tahdissa. Tunnen olevani etuoikeutetussa asemassa, koska voin valita kuuntelenko esivanhempieni muukalaisvihaista ja pelokasta ääntä vai hyödynnänkö omakohtaista kokemusta pakolaisuuden kivusta, surusta  ja orpoudentunteesta.



Rakkaudella ja kunnioituksella siirtokarjalaisten menetyksiä kohtaan.


Vapaaherratar Selma

PS. Riemastuin lukiessani viimeisimmän Talentia-lehden artikkelia Helsingin eteläisen sosiaaliaseman  nuorten tiimin sosiaalityön muutoksesta. He ovat ottaneet nuoret mukaan kokemustutkijoiksi. Aloittaneet yksilötapaamisten ohella ryhmätoiminnan. Tutkineet ja kehittäneet työtään yhdessä nuorten kanssa. Jippii!!

Kolmetoistavuotias poika oli kavereineen viettämässä kesäpäivää Helsingin hyvämaineisen lähiön puistossa, kun heitä lähestyi vieraat suunnilleen saman ikäiset, mutta eriväriset pojat ja väkivalloin veivät heiltä rahat ja pelivälineet. Toivuttuaan järkytyksestä muutamat heistä juoksivat läheiseen kauppakeskukseen ja kertoivat vartijoille mitä oli tapahtunut. Vartijat ja poliisit saivat kiinni kaksi rikosoikeudellisesti alaikäistä poikaa, mutta ryöstön organisoineet vanhemmat pojat ovat edelleen karkuteillä.

Hesari uutisoi, että tuhannet helsinkiläisnuoret elävät toimeentulotuella ilman koulutusta tai työtä. Keskustelupalsta on mielenkiintoinen kuten aina; on kova linjan kyllä routa porsaan kotiin ajaa, kun kaikki vastikkeettomat tuet otetaan pois - edustajia, lopettakaa pullamössö-huume-kalja sukupolven paapominen - mielipiteitä, systeemin paperiviidakkoon ja pakkotyöllisyyskursseihin uupuneita nuoria, on vanhempia joilta pumpataan rahaa, on niitä, jotka huutavat nimetöntä yhteiskuntaa apuun.

Mitä sanovat nuoret itse?

Mietin miten itse reagoisin, jos en olisi saanut koulutuspaikkaa, en työttömyyskorvauksia, en kesä- enkä välivuositöitä vaan olisin heti nuorena joutunut kovankontrollin kerjäämiseen ja olisin joutunut edelleen asumaan vanhempieni armoilla. Todennäköisesti olisin alkanut juoda liikaa viinaa, valunut masennukseen, rahattomuuttani olisin purkanut varkauksiin ja turhautunutta tarpeettomuuttani vittuiluun. Vain harvoissa meissä on niin paljon omaehtoisuutta ja päämäärätietoisuutta, että selviämme yksin ilman tukea ja rajoja. Eikä pelkkä vanhempien tuki tässä riitä, kun kyse on oman itsenäisen elämän palikoista.

Entä kukkahattuisena aikuisena ottaisinko palvelukseeni keskittymiskyvyttömän, rikostaustaisen ja kouluttamattoman nuoren? En ihan hevillä. Etenkin toisen polven nuorten suomalaisten maahanmuuttajien rötöstilastot ja tiedot käytös-, oppimis- ja mielenterveyshäiriöistä ovat masentavaa luettavaa.

Kohta pamahtaa

Suomessa on kypsymässä kaikenväristen nuorten piakkoin räjähtävä pommi. Tämä on aikuisten poliittinen valinta: nuorisotiloja suljetaan, koulutuspaikkoja vähennetään ja nuorten työttömyysprosentti on usein tupla aikuisiin verrattuna.

Joiltain nuorilta puuttuu tolkku totaalisesti. Se on totta. Mutta niin puuttuu aikuisiltakin. Kuka kumartaa kasvotonta markkinaikonia, kenen maksa poksahtaa, suoni pullistuu ja nyrkki nyrjähtää. Kaikilla on kiire ja korvat tukossa. Nuoret jäävät ulkopuolisiksi, etenkin ne jotka ovat hankalia, haluttomia ja huonosti käyttäytyviä.

Nuorten integroituminen osaksi maailmaa on elintärkeää, koska nuorissa on tulevaisuus, uusiutuminen ja voima. Hyvässä ja pahassa. Ensin nuorten työttömyys prosentti alas ja vasta sitten eläkeikä ylös. Porkkanaa ja piiskaa, rajoja ja rakkautta, välillä pitää olla kova ja sitten taas pehmeä. Tämä ei onnistu kiireessä ja liukuhihnalta, aliresursoiduilta norsunluutorniin majoittuneilta työntekijöiltä tai tolkuttomilta aikuisilta.

Mukaan

Otetaan nuoret, kaikenväriset, mukaan suunnittelemaan ja tekemään, osallisiksi oman elämäänsä rakentamiseen sekä myös vastuuseen omasta tolkuttomasta käytöksestään. Yhdessä kaikenväristen aikuisten kanssa. Ehkä näin pääsemme alkuun, ellei alku mennyt jo.

Vapaaherratar Selma

Ps. Romanian mustalaiset, jotka ovat tulleet osaksi Suomenkin katukuvaa, ovat oma lukunsa. Monet lapset ja rikosoikeudellisesti alaikäiset nuoret ovat pakotettuja varastamaan ja kerjäämään. He elävät surkeissa oloissa pitkin Eurooppaa tai Romaniassa eivätkä ole tervetulleita minnekään. BBC:n tuottaman dokumentin Lapset, jotka Eurooppa unohti mukaan toiminnan takana on lasten omat läheiset ja organisoitunut rikollisuus. Katso heistä dokumentti YLE Areenasta, sitä esitetään 28.6.10 saakka.

Luovuus ei ole pelkkää tuottamista vaan myös vastaanottamista tai vaan lillimistä olemisen siedettävässä keveydessä. Luovuus karttaa suorittamista ja kiirettä, mutta ei kurinalaisuutta ja itsenäisyyttä.

Jos työntouhussa itsenäinen ja vastaanottavainen luova minä ja suorittava ja kireä kriitikko minä taistelevat verissäpäin, on hyvä muistaa kätilön perussääntö: Älä hätäile. Älä pakota. Odota kun aika syntymiseen on kypsä. Mutta tiedä myös, koska aika keisarinleikkaukseen on välttämätön.

Luovuus virkatyössä?

Onko luova työote mahdollista, kun tekee töitä toisen antamilla säännöillä, toisen ostamalla ajalla, toisen määrittämään tahtiin? Voiko odottaa ja antaa asian kypsyä? Asiakkaiden ja yhteistyökumppaneiden kohtaamisessa saa sosiaalityöntekijä tasapainoilla luovasti, päätösten teossa on jonkin verran harkinnan mahdollisuutta, joissakin paikoissa, mutta muuten työ on hyvin säädeltyä.

Työelämälle on varmasti hyötyä siitä, että työntekijä löytää alati muuttuvan tasapainon tekemisen ja kypsyttämisen välillä. Eli antaa työntekijälle mahdollisuuden toteuttaa kätilön sääntöä. Eikä palkitse puuhastelevia puurtajia maineella ja kunnialla, koska he väsyvät helposti, vaikka ulkoapäin katsoen näyttävätkin jaksavan. Oma kokemukseni on, että omien rajojen ja kapasiteetin tunteminen, myös siten, että sanoo välillä ei ja katsotaan, on helpottavaa sekä muille että itselle.

Meitä on moneksi

Työntekijöitä on luonnollisesti monen tyyppisiä. Taloussanomien artikkeli painottaa kuitenkin, että harva jaksaa työssä jatkuvaa kiirettä ja stressiä, joskin sietokyvyn rajoissa on suuria eroja. Toisille itsenäisyys on vapauttavaa ja toiset tarvitsevat selkeämpiä raameja.

Sosiaali- ja terveydenhoitoaloille on kuitenkin edelleen vaikea saada työntekijöitä. Tosin tilanne vuoden takaisesta on jonkin verran helpottunut, mutta sosiaaliala pitää edelleen kärkipaikkaa alana  jolle on vaikea rekrytoida työntekijöitä, raportoi Työ-ja elinkeinministeriö. Kun sosiaaliala määritellään näin laajasti, sisältää se kovin monenlaista työtä. Sosiaalityöntekijöiden virkoihin ei kuitenkaan ole ollut tunkua ainakaan niissä paikoissa, joissa itse olen työskennellyt. Työvoimapula-alaksi se on luokiteltu.

Velvollisuudentuntoisia suorittajapuurtajia

Jotain on siis vialla, kun nousevan tyttömyyden aikana ei saada rekrytoitua sosiaalityöntekijöitä. Sosiaaltyön ammattilaiset, vaikuttavat minusta enemmän tunnontarkoilta ja velvollisuudentuntoisilta työntekijöiltä kuin lusmuilta. Kerrassaan fiksujakin ovat ja ahkeria. Työmoraali on korkea. Vaikka tätä kaikkea olen tietysti vähän jäävi sanomaan.

Työpaikoilla on kuitenkin usein tiukka sosiaalinen kontrolli ja näennäispuuhastelukin on parempaa kuin tuulettaa kahvihuoneessa sitä ettei jaksa tai huvita tai kiinnosta, juuri nyt. Vaikka juuri se voi olla vain tapa pysähtyä ja vetää henkeä ja ottaa rennosti, jotta luovuus saisi edes pienen mahdollisuuden. Ei kai kukaan enää ajattele, että asioiden pohtiminen ja päätösten kypsyttäminen tarkoittaisi laiskuutta ja lusmuilemista?

Taiteen voima

Sosiaalityöntekijä, toimittaja ja tutkija Kristiina Koivunen kirjoittaa kirjassaan Taiteilijatreffit sota-alueella siitä kuinka sijaistraumatisoitumisesta ja kiivaan tekemisen aiheuttamasta sekavuudesta voi toipua. Taiteella ja oikealla, luovalla aivopuoliskolla on tässä prosessissa suuri rooli. Hän käyttää luovuuden herättelyssä ja kanavan auki pitämisessä samaa menetelmää kuin minä; aamusivujen kirjoittamista ja taiteilijatreffejä itsensä kanssa. Kirjoitan lähes joka aamu noin 20 minuuttia ihan mistä vaan mitä mieleen tulee ja vien säännöllisesti itseni kauneuden äärelle ihmettelemään.

Koivunen sivuaa myös virastotyöläisten uupumista ja pakkopaitaa. Voiko työntekijä virkistyä, jos rakenteet eivät muutu ja pakkotahtisuus jatkuu? Riittääkö oman asenteen muuttaminen, oikean aivopuoliskon käyttöön otto, kun ei voi todella vaikuttaa omiin työtapoihin ja -käytäntöihin?

Ei taide ketään autuaaksi tee, mutta kauneudessa on koukuttava vaara, koska on pysähdyttävä katsomaan, kuuntelemaan ja tuntemaan, ihan lihallisesti tai tunnelmoimaan. Tämä antaa voimia.

Oma rytmi ja luovuus

Vuoroteluvapaalla olen löytänyt oman rytmini ja luovuuteni, alati muuttuvia kumpikin. Mutta saanko virkamiehenä tehdä sosiaalityötä itsenäisesti, vuorovaikutuksessa ja omaa rytmiäni kuunnellen? Uskon, että olisin näin tehokkaampi ja inhimillisempi virkatyöntekijä. Ulkoisia säätelijöitä ja vasemman suorittavan aivopuoliskon uuvuttajia, kun työssä on ihan tarpeeksi.

Minä kuulun selvästi näihin itsenäisen työn tekijöihin ja ahdistun liioista säännöistä ja liian tiukoista puitteista. Minkälainen työntekijä sinä olet?

VapaaHerratar Selma

PS. Lämpimät kiitokset Talentialle, joka tuki viestinnän opintojani Palmeniassa. Ainoa referenssini liiton toiminnassa, kun on tämä blogi.

Kerronpa teille kaksi tositarinaa. Ensimmäinen koskee työpaikkasyrjintää ja toinen työpaikkakiusaamista .

Ensimmäinen tositarina:

Erään arvostetun Chi Kung-ryhmän ryhmän ohjaajan vuokrasopimus sanottiin 10vuoden jälkeen yhtäkkiä, ilman keskustelua irti, koska hän halusi pitää kiinni aikatauluista ja tuhahti edellisen ryhmän ulkomaalaisesta vetäjästä jotain samantasoista, kuin että minä sanoisin kaikkien suomalaisten olevan kateellisia. Syy rasismi.

Toinen tositarina:

Tulin uutena työpaikkaan ja sain luvan maisterinopintoihin työajalla. Lähin kollegani ei suostunut yhteistyöhön kanssani eikä puhunut minulle moneen vuoteen. Hän myös julkisesti epäili kykyäni hoitaa työtäni. Muutaman vuoden aikana uuvuin ja minulle selvisi, että moni edeltäjäni oli lähtenyt paikaltani itkien tai siirtynyt toisiin tehtäviin. Syy kateus.

Mitä me teimme; minä, sossu ja hän, ryhmänohjaaja?

Aivan ensimmäisenä haimme avoimesti tukea itsellemme, keskustelimme ja purimme tunteitamme ystävien/ryhmäläisten/työkaverien kanssa. Mutta emme rähjänneet tai käyttäytyneet asiattomasti työpaikoillamme, sillä emme halunneet antaa valtteja kiusaajan/syrjijän käteen. Seuraavaksi otimme kumpikin tahollamme yhteyttä viranomaisiin, hän juristiin ja minä luottamusmieheen sekä esimieheeni; hän jotta saisi korvauksen laittomasta irtisanomisesta ja minä, jotta tietäisin oikeuteni työpaikkakiusaamisen uhrina.

Hän sai korvauksen laittomasta irtisanomisesta. Minun esimieheni puuttui asiaan työpaikalla ja kiusaaminen loppui.

Henkistä väkivaltaa työpaikoilla ei saa hyväksyä, joten:

1. Älä ole hiljaa. Älä myöskään katso sivusta!

2. Älä lannistu. Hae tukea ja pura tunteesi muualla. Puhu ystäville ja työkavereillekin, jos se on mahdollista. Ota tarvittaessa yhteys työterveyshuoltoon tai ammattiauttajaan.

3. Toimi. Esimiehen velvollisuus on puuttua asiaan ja jos hän kiusaa tai syrjii, kiipeä johtajaportaita ylöspäin tai ota yhteys luottamusmieheen, työsuojeluvaltuutettuun tai juristiin.

4. Pidä puolesi, mutta älä menetä malttiasi. Tämä lisää vettä syrjijän tai kiusaajan myllyyn ja hän saa aiheen syyttää sinua lisää.

5. Älä syytä itseäsi, mutta mene myös itseesi.

Prosessi oli raskas, mutta se kannatti. Itsetuntoni ja -tuntemukseni paranivat, hahmotan ja ymmärrän tämän usein epäselvän ja kivuliaan asian paremmin ja puutun siihen helpommin. Sosiaalityö ei valitettavasti todellakaan ole vapaa tällaisesta väkivallasta.

Onnitteluni Johanna Korhoselle ja tukeni Marja-Sisko Aallolle! Rohkeita naisia kummatkin.

Sossutantta Selma

Katselen päivällä telkkarista Voimalaa, jossa puhutaan hyvästä elämästä ja oravanpyörästä tai tarkemmin miten siitä pääsee pois. Vuorotteluvapaasta nauttivana kuuntelen tarkkaan. Päähäni jää käsite peruselämä. Välittömästi alan kyhätä omaa hyvän peruselämän reseptiäni.

Vuorotteluvapaalaisen pata à La Selma:

Hitaus

Chi Kung

Itsensä parantava ihminen

Liikunta

Hyväntuulisuus

Rahattomuus

Luovuus


Sekoita ainekset vapaalla kädellä sopivassa suhteessa toisiinsa ja ulkopuoliseen elämään, kuten ystäviin, kulttuuriin tai koulutukseen.


Hitauteen perehdyin jo viime keväänä Carl Honorén mainion kirjan Slow-manifesti hitaamman elämän puolesta avulla. Ajatus nappasi heti; aloin käyttää työmatkoilla junan edellistä pysäkkiä eli kävellä kaksi kertaa kaksikymmentä minuuttia joka päivä. Kävely toimi vallan mainiona virittäjänä aamulla ja tasaajana iltapäivällä. Palasin myös vanhan harrastukseni kutomisen pariin. Ennen kaikkea aloin systemaattisesti järjestää tätä vuoden sapattivapaata.

Hitauteen liittyy myös Chi Kung, jota olen viime syksystä harrastanut Riitta Kokon johdolla. Chi Kung on kiinalaista aamuvoimistelua, jota myös energialiikunnaksi kutsutaan. Rauhoittavan ja tasapainottavan vaikutuksen lisäksi säännöllinen Chi Kungin harjoittaminen auttaa kehoa parantamaan itse itseään, varsinkin jos siihen liittää esim. akupainannan. Suosittelen vasitenkin kaikille stressaantuneille ja kolotetuille.

Kaivelin kirjahyllyäni ja aloitin vihdoin lukea Susanna Ehdinin kirjaa Itsensä parantava ihminen, jonka sain lahjaksi vuonna 2002! Ehdin kirjoittaa sujuvasti itä- ja länsimaisen lääketieteen yhdistämisestä. Kyse ei ole joko-tai vaan sekä-että, kummallakin on paikkansa.

Välillä pidän villasukka-pyjamapäivän ja luen tänä vuonna 90-vuotta täyttävän brittikirjailijatar P.D Jamesin dekkareita ja syön herkkujätelöä, mutta muina päivinä liikutan kehoani joko ulkona tai sisällä. Suosikkejani ovat olleet pehmeät lajit kuten omatekoinen jooga, kävely, hiihto, vesijuoksu ja kuntosali hitain liikkein ja pitkin venytyksin. Liikunnan ja kiireettömyyden myötä lähtevät endorfiinit nousuun, joten olen ollut hyväntuulinen. Katson kaupungilla vieraita silmiin ja hymyilen. Moni hymyilee takaisin ja alkaa juttelemaan!

Koska vuorotteluvapaakorvaus on noin kolmasosa palkasta rahaa on vain välttämättömimpään. Olen uudelleen löytänyt kirpputorit ja kaurapuuron. En aliarvioi ollenkaan pysyvän köyhyyden karmeutta, mutta rahattomuudella, ainakin väliaikaisella, on myös rauhoittava puoli.

Kahden kuukauden kuurin jälkeen tunnen virkistyneeni ja ajatukset ovat alkaneet kiertää uusia ratoja. Luovuuteni kuplii tai jumittaa, mutta minä voin antaa sen tulla ja mennä, kuten muutkin ajatukset ja asiat. On aikaa elää ne läpi. Toisina päivinä syntyy paljon ja sitten taas vähemmän. Välillä kurmutan itseäni tekemän ja välillä annan itselleni periksi. Haen omaa rytmiäni, joka on minulle laiskuuden ja sopivan stressin ohella, yksi luovuuden kulmakivistä.

Sosiaalityötä tehdessäni en päässyt tähän rauhaan, mutta toivon, että joskus piiitkän ajan kuluttua :)) työhön palattuani voin kantaa näitä hedelmiä mukanani. Taidankin tulostaa tämän läpyskän jääkaapinoveeni muistutukseksi jo nyt.



Pitenevistä päivistä nauttiva


VapaaHerratarSelma

Kuusikymppiset naiset saavat minut, viisikymppisen, ajattelemaan työelämän mielekkyyttä.

Illalla bussipysäkillä tapaan naisen, joka kertoo minulle tarinaansa: Koulutuksen hän oli hankkinut nuorena, mutta se vanhentui, sillä aikaan kun hän palkatta hoiti lapsia kotona. Sen jälkeen keski-iässä oli alkanut pätkätöiden putki ja kolotukset. Kolotusten pahetessa nainen oli viisaasti arvioinut itseään ja pyytänyt sellaisiin hommiin, jossa ei olisi toisten hyvinvoinnista niin paljon vastuussa. Vakituista siivoojan paikkaa ei kuitenkaan löytynyt, joten pätkätyöt jatkuivat. Viimein pahenivat kolotukset entisestään ja hän siirtyi sijaiseksi osa-aikaiseen puhelinmyyntityöhön, joka on helpompaa istumatyötä. Huono ei hänen tuloksensa ole ollut, mutta ei se ole yltänyt huipputasolle. Vain huipuille on vakituista työtä tarjolla.

Seuraavana päivänä kuuntelen toista kuusikymppistä, joka on työssä julkisella työnantajalla hyvässä asemassa. Työnantaja saneeraa: yksi kolmannes yksikön työntekijöistä saa lähteä tai siirretään muualle. Työt jaetaan jäljellejäävien kesken. Tälle ihmiselle oli kylmästi ilmoitettu, että laskennallinen eläkeikäsi on vuonna 2011. Ei hän haluaisi jäädä eläkkeelle vielä 62-vuotiaana, ei edes suurempien työtaakkojen uhalla.

Onko nyt todellakin niin, että puhe työurien jatkamisesta on vain puhetta, käytännössä ikärasismi jyllää edelleen? Tai ettei työelämästä löydy vakituisia vaihtoehtoja kokopäiväisen ylityöllistetyn virkatyön ja huipputulosta tekevän myyntitykin väliltä? 

Pelkkää tuuppimista

Työnantajat, osin hallituksen kanssa, vaativat raippaa porkkanoiden tilalle: varhennetun- ja osa-aikaeläkkeen sekä eläkeputken poistamista ja eläkeiän nostamista. Rajusti köyhät ja kipeät kyykkyyn. Työttömyysturvaa on kiristetty huomattavasti samalla, kun työttömyys kasvaa. Itsensä työllistävät pienyrittäjät ovat aina olleet tässä maassa lainsuojattomia sosiaaliturvan suhteen eikä työttömyysturvan muutokset tuo tähän helpotusta. Palvelualalla sietämättömän pienipalkkaiset osa-aikamyyjät pidennettyine työaikoineen ja pilkottuine työpäivineen, litistyvät monopoli keskittymien rattaissa. Myyntityössä vain nuoret ja dynaamiset tykit pärjäävät. Puhumattakaan puolikuntoisista työhönkuntoutujista, heidän panoksestaan kukaan ei ole kiinnostunut, sillä se ei ole taloudellisesti tuottavaa. Kuitenkin kaikkien pitäisi osallistua ja jaksaa, mutta ilman vaihtoehtoja ja tukea.

Mahdoton yhtälö sanon minä. Nykyisellään.

Kyllä me jaksaisimme, jos saisi olla reilusti seniori ja vähän tukea sekä valinnanvaraa pohdimme bussipysäkillä naisen kanssa. Kyllä me sitten pärjäisimme, me kokeneemmat ja rauhallisemmat. Työhaluja meillä kummallakin on vaikka 70-vuotiaaksi saakka.

Oma ideaali tulevaisuuteni näyttäisi tältä nyt kun lapset ovat maailmalla ja asuntolaina on maksettu: Vakituinen osa-aikatyö sosiaalityössä, joka takaisi perustoimeentulon. Tämän lisäksi toimisin yrittäjänä, freelancerina tai tuntityöntekijänä joustavasti, projektiluontoisesti ja täyttäisin täydennyskoulutusvelvoitteeni riemumielin opiskelemalla lisää. Tätä osaa saisin säädellä itse omaehtoisesti ja joustavasti, korvauksen saisin tehdyn työn tai ammattiopintojen mukaan.

Kevennettyä tai osa-aikatyötä voisin tehdä joustavasti 60-70-vuotiaana, ellen innostuisi täysipäiseen ja -päiväiseen kokoaikatyöhön uusissa otollisissa olosuhteissa. Seniorina saisin työterveyshuollon kautta kuntoutusta ja työnantaja voisi tarjota vaikka ylimääräisiä vuosilomaviikkoja. Liikunta- ja kulttuuriharrastuksia tuettaisiin työaikanakin, mutta ennen kaikkea saisin työrauhan, hieman arvostusta ja tarvittavat työkalut tehokkaaseen työskentelyyn.

Nyt vaikuttaa siltä, että me ammattitaitoiset sosiaalityöntekijät raadamme niska limassa puolentoista ihmisen työmäärän hupenevien työkalujen ja kapenevien työtehtävien puristuksessa. Nykyisessä tilanteessa täysipäiväinen asiakastyö sosiaalityössä edes 63-vuotiaaksi saakka ei ole minulle vaihtoehto.

Pienellä säädöllä, joustoilla ja vaihtoehdoilla, pidentyvä työura on hyvä asia, sillä työnteko on antoisaa ja mielenkiintoista, jos reunaehdot ovat inhimilliset. Porkkana ei kuitenkaan voi olla pelkästään taloudellinen vaan myös maukas ja mehukas pehmeässä ravintorikkaassa mullassa kasvanut. Laatua peliin!

Kuten tasavallan presidenttimmekin sanoi, pakottaa ei voi.

SossuTantta Selma

Ps. Kiitosta saa tämä vuorotteluvapaa järjestelmä. Aivan mahtavaa!

Aamuhämärissä työhuoneessani epämääräiset pinot näyttävät kaoottisilta. Eilen minulle oli tullut kiire kotiin, koska kokous oli venynyt pitkäksi. Tapojeni vastaisesti jätin työt levälleen, en järjestykseen, en pinoihin, en keltaisten dementialappujen viitoittamiksi. Enkä tehnyt työlistaa täksi päiväksi. 

Kanavat joita pitkin tullaan ja mennään

Ps. Jatkan kirjoittamista ensikin vuonna, tosin aiheet saattavat vähän levitä sosiaalityön yli, ohi ja läpi 

Sossutantta Selma